El Mariachi

Ohjaaja: Robert Rodriguez (Desperado, Once Upon A Time In Mexico, Sin City, Planet Terror) 

Käsikirjoittaja: Robert Rodriguez 

Näyttelijät: mm. Carlos Gallardo, Consuelo Gómez, Peter Marquardt, Reynold Martinez 

Tuotantovuosi: 1992 

Robert Rodriquezin ensimmäinen pitkä elokuva oli yllätysmenestys. Huimaavan vähäisellä 7000 dollarin budjetilla kuvatun elokuvan ei pitänyt alun perin päätyä edes laajempaan markkinointiin, mutta Rodriquezille kävi melkoinen tuuri, ja leffa sai taakseen melko massiiviset markkinointivoimat. El Mariachista tuli jymymenestys ja sille tehtiin kaksi jatko-osaa, 1995 julkaistu Desperado ja 2003 ulostullut Once Upon A Time In Mexico, jotka muodostavat El Mariachin kanssa Meksiko-trilogian. Koko sarja on melkoisessa kulttimaineessa, ja nähtyäni pätkiä sarjan viimeisestä osasta päätin katsoa, mistä hommassa on kyse.  

El Mariachin päähenkilö on nimetön muusikko (Gallardo), joka vaeltaa ympäri Meksikoa tummassa puvussa ja kitarakotelo kädessään. Onneton mies etsii vain hyvää työpaikkaa, jossa viihdyttää ihmisiä musisoinnillaan. Hommaa vain ei löydy, sillä kitarasankareiden tarve alkaa olla vähissä nykyajan soitinten mahdollistaessa automaattisen musiikinpyörityksen. Mariachi-muusikko silti jatkaa sinnikkäästi työn etsimistä. 

Samoihin aikoihin vaarallinen  rikollinen, Azul (Martinez)) vapautuu vankilasta, kun hänen valkoisiin pukeutuva arkkivihollisensa Moco (Marquardt) lähettää joukkonsa tappamaan Azulin. Azul teurastaa jokaisen heistä, ja ottaa tavaramerkkinsä, kitarakotelon, mukaansa. Näin ollen samoilla seuduilla liikkuu kaksi tummiinpukeutuvaa, kitarakoteloa kantavaa miestä. Ainoa ero on se, että Mariachilla on oikeasti kitara, kun taas Azul kantaa kotelossa aseita. Azul teloittaa Mocon kätyreitä ja lähipiiriä etsiytyessään tämän luokse, ja henkiinjääneiden raportoidessa eteenpäin kitaraa kantavasta mustapukuisesta tappajasta, joutuu Mariachi mukaan hullunmyllyyn. Ei aikaakaan, kun hänen pitää itse tarttua aseeseen puolustaakseen henkikultaansa.

El Mariachissa näkyy budjetin koko - kuvanlaatu ja koko kuvaustyyli eroavat huikeasti valtavirran teoksista. Efekteihinkään ei ole ollut varaa, joten taistelukohtauksissa saadaan irtoraajojen, vaahtoavien sisuskalujen ja savuavien hylsyjen sijasta tyytyä hyvin omintakeiseen hidastustyyliin, josta ei tiedä pitäisikö sille nauraa vai taputtaa. Nopeutetut kohtaukset tuovat oman huumorinsa elokuvaan, jossa toki lentää muutenkin läppää sopivissa määrin. Sanailut ovat jouhevaa seurattavaa ja hahmojen maneerit oppii nopeasti. 

Kuvaustyyli muistuttaa jollain tavoin dokumenttielokuvien tyyliä, ja taistelukohtausten ulkopuolella voisi luulla kyseessä olevan vain jonkinlainen road movie- tyylinen dokumentti. Sitten tuleekin jo hetki kun muusikon on paettava tai tartuttava aseeseen, ja vähäiset efektit ottavat vallan. Tekijät ovat käyttäneet paljon erilaisia kikkoja korvatakseen efektien poissaoloa ja siksi taistelukohtauksissa leikitäänkin paljon kuvakulmilla ja jo mainituilla hidastuksilla ja nopeutuksilla. Vertakaan ei tosin puutu - vaikka hurme ei roiskukaan ympäri seiniä eikä aluksi verta nähdä pisaraakaan, leffan käydessä kohti loppua kauluspaidat punertuvat nopeammin ja tummemmiksi Mariachin tulittaessa ikonisella konepistoolilla. 

Vaikka elokuva onkin ollut huokea tehdä, se ei kerro mitään sen tarinallisesta laadusta. Elokuva on budjetin huomioon ottaen näyttävä ja kekseliäs, ja tarinallisesti se on hyvin suunniteltu. Hahmoja ei ole paljoa, mutta jokainen heistä on ehditty luonnehtia hyvin. Hyvin virkeää on myös se, että Mariachi itsessään ei ole teräksenkylmä, macho tappaja (kuten ilmeisesti muissa osissa?) vaan hiukan lapsekas kitarasankari, joka joutuu tahtomattaan kahden rikollisen väliin. Hahmo on hyvin inhimillinen ja luo siksi elokuvaan yhden suuren väripilkun. En ole nähnyt vielä muita osia, enkä siis tiedä, millainen Antonio Banderan versio Mariachista on, mutta itse pidin Gallardon roolista. 

Azul ei ole kuvattu myöskään säälimättömänä lahtauskoneena, vaan loppupuolella hänestäkin saadaan irti mukavia mausteita. Oikeastaan koko leffan ainoa "paha" hahmo Moco on kyllä melko mustavalkoisesti julma, mutta hahmo on kuitenkin todella hyvä ja Marquardt osaa näytellä röyhkeää ja julmaa rikollispomoa hyvin. Elokuvan keskeinen naishahmo Domino (Gómez) on myös onnistuttu saamaan hyvin eläväksi hahmoksi. 

Elokuva on hyvin originelli, ja oli ilahduttavaa ettei se ollutkaan täysin mitä odotin. Väkivaltaa ja toimintaa ei pitkitetty minuuttitolkulla, kuten monissa muissa tämänkaltaisissa leffoissa. Plussapisteitä myös Mariachin unikohtauksista, jotka toivat psykedeelisen mausteen elokuvaan. 

Voisin henkilökohtaisesti ilahtua jos näkisin tästä uusintaversion, kunhan kuvaustyyli osattaisiin pitää samana eikä elokuvan taistelukohtausten tyyliin paneuduttaisi hirveästi. Elokuvassa on nimittäin annettu katsojalle hyvin tilaa hengittää räiskinnän välissä. 

Suosittelen ehdottomasti ainakin kokeilemaan, jos sietää halvahkon kuvaustyylin, satunnaisen verenroiskeen ja kitaramusiikin! Tutustun ehdottomasti tämän jälkeen Rodriquezin muihin töihin.