Crank

Ohjaajat: Mark Neveldine & Brian Taylor (Gamer)
Käsikirjoitus: Neveldine/Taylor
Näyttelijät: Jason Statham (Death Race, Transporter-trilogia, Snatch - hävyttömät, Puuta heinää ja muutama vesiperä), Amy Smart (Perhosvaikutus, Starship Troopers), Jose Pablo Cantillo (Paranoia, Elysium, Cleaner), Dwight Yoakam (Panic Room, Bandidas)
Tuotantovuosi: 2006

Neveldine/Taylor-kaksikon läpimurto Crank syöksyy heti ensimmäisellä sekunnilla toimintaan. Chev Chelios herää vuoteestaan hyvin pahoinvoivana. Hän saa pian selville, että hänet on yön aikana myrkyttänyt kaupungin pahin nilkki Ricky Verona, koska Chelios oli tappanut hongkongilaisen rikollisjärjestön johtajan, Don Kimin. Tästä aiheutui suuri kaaos rikollisporukoiden välille, ja Verona päätti antaa Cheliokselle "armollisen" kuoleman. Pekingin Cocktailiksi kutsuttu myrkky lamauttaa kehon adrenaliinireseptoreita ja tappaa kohteensa tunnissa. Chelios kuitenkin yrittää epätoivoisesti lähteä tavoittelemaan kostoa, huomaten pian että adrenaliinin tuotto pitää estää myrkyn toiminnan. Miehen pitää siis saada sykkeensä ylös keinolla millä hyvänsä - kiihottumalla, vetämällä aineita ja tappelemalla - löytääkseen vastamyrkyn ja tyttöystävänsä sekä kostaakseen Veronalle.

Jason Stathamista tulee mieleen kolme asiaa.
1. Hurmaava aksentti.
2. Alamaailmaan sijoittuvat rikoselokuvat, joissa porukkaa kuolee ja henki on höllässä.
3. Suuren luokan toimintaelokuvat, joissa rytisee ja paukkuu niin että katsomossa asti pitää sammuttaa sohvakankaita.

Crank yhdistää nuo kaikki. Syntyjään lontoolaisen Stathamin aksentti erottuu tässä elokuvassa edukseen, kun useimmat muut hahmot puhuvat joko melko perinteistä amerikanenglantia tai latinoaksentilla. Erilaisten aksenttien kirjoa nähdään tässä elokuvassa, se onkin hyvin varteenotettava rikkaus. Hahmojen välinen vuorovaikutus on toimivaa ja kemiat niin hyviä kun ne voivat näin nopeatempoisessa elokuvassa olla.
Jason Statham palkkatappaja Chev Chelioksena toimii loistavasti. Elokuva ei ole sankaritarina, Chelios ryöstää, pahoinpitelee ja tuhoaa paikkoja henkensä pitimiksi. Silti hahmossa on jotain karismaa, mikä näkyy miehen aitona lämpönä Amy Smartin esittämää Eveä kohtaan. Eve jää hahmona yksipuoleiseksi, mutta hoitaa kuitenkin roolinsa hyvin. Jose Pablo Cantillo kusipää-Veronana on loistava. Hahmon raivoamista on ilo seurata, samoin kuin Carlos Sanzin edustamaa rauhallisempaa rikollistyyppiä, Carlitoa. Kunniamaininnan ansaitsee myös Cheliosta uskollisesti puhelimen välityksellä opastava lääkäri, jonka roolisuorituksen Dwight Yoakam suorittaa nappiin.

Elokuvan yleisin kansikuva antaa käsityksen siitä, että kyseessä olisi puuduttava räiskintä tai muulla tavoin perinteinen toimintaelokuva. Sitä ei voi kiistää, etteikö toimintaa olisi. Elokuvan aihe johtaa siihen, että rytinää on jatkuvasti. Luoteja sataa, Statham mättää porukkaa kuonoon ja ajaa ostoskeskusten näyteikkunoiden läpi. Elokuva tekee sen vain niin, että se on kiinnostavaa. Monet toimintaelokuvat kompastuvat siihen, että väkivalta on samanlaista jyystöä luoti toisensa jälkeen. Crank antaa toimintaa jatkuvasti, mutta osaa yllättää eikä ota itseään turhan vakavasti. Räjähdykset on jätetty (onneksi) vähemmälle. Väkivalta on veristä muttei sadistista. Kidutuskohtauksille ei jää aikaa, kun pitää jo potkia seuraavaa jätkää päähän.
Elokuva on kuvaustyyliltään hyvin kokeellista - nopeita leikkauksia, äkillisiä kuvaustyylin vaihteluita, tärisevää kuvaruutua ja alussa nähty hyvin näyttävä ensimmäisen persoonan kamerakohtaus. Se toimii ja sopii täydellisesti elokuvan tyyliin.

Toki teoksessa on huonoja puolia. Hahmoja jää harmittavan ohuiksi eikä tarina saa kovin syvää luonnetta. Tämän kaiken voi kuitenkin antaa anteeksi tietäessään, mihin elokuvan on tarkoituskin painottaa. Jos haluat katsoa suhteellisen aivotonta uhittelua ja räiskintää mutta haluat silti laatuleffan, ota tämä. Toiminnannälkäiset eivät pety.

Drive

Ohjaaja: Nicolas Winding Refn (Pusher, Valhalla Rising, Only God Forgives) 
Käsikirjoitus: Hossein Amini
Näyttelijät: Ryan Gosling (The Notebook, Blue Valentine, Vallan kääntöpuoli, Only God Forgives), Carey Mulligan (Shame, Ole luonani aina), Bryan Cranston (Breaking Bad), Ron Perlman (Hellboy), Albert Brooks (Taksikuski) 
Tuotantovuosi: 2011

Drive on jotain hyvin hämmentävää. Osa minusta haluaisi todeta tämän elokuvan olleen pettymys, mutta pidempään haudottuani tajuan pitäneeni tästä hyvin paljon. En tiedä, uskallanko edes lukea alkuperäisteosta (James Sallisin Kylmä kyyti), kun olen nähnyt tämän. Mieleen tämä ainakin jää, jos ei muuta.
Mielipiteitä jakanut Drive on ollut kriitikoiden keskuudessa pääosin arvostettu. Jotkut taasen eivät voi sietää elokuvaa. Minä itse, noh, saan (hyvässä mielessä) kylmiä väreitä jo alkutekstien aikana, joten voitte varmasti arvata, kumpaan ryhmään kuulun.

Driven päähenkilö on nimettömäksi jäävä mies (Gosling) joka toimii ajokohtauksiin erikoistuneena stuntmiehenä. Työtoverinsa Shannonin (Cranston) korjaamolla myös häärivä kuski on erikoislaatuinen ajaja, eikä siis ole yllättävää, missä hän lahjojaan hyödyntää. Öisin mies on nimittäin pakoautojen kuski, joka poimii sovittuun aikaan sovitusta paikasta asiakkaansa kyytiin ja ajaa heidät pakoon poliiseilta. Hän on asettanut tiukat säännöt: vain viisi minuuttia aikaa, sen ulkopuolella kyytiläiset ovat omillaan. Kuski ei myöskään suostu kantamaan asetta tai osallistumaan ryöstöön.
Juoni lähtee rakentumaan, kun kuski tutustuu paremmin naapurissaan asuvaan Ireneen (Mulligan) ja hänen poikaansa Benicioon (Kaden Leos). Kuski kiinnostuu Irenestä ja saa vastakaikuakin, mutta pian Irenen aviomies, Standard (Oscar Isaacs) palaa vankilasta perheensä pariin. Standard joutuukin pian vaikeuksiin, hänellä on nimittäin paljon velkaa hyvin vaarallisille ihmisille. Kuullessaan kuskin taidoista Standard pyytää tämän avukseen ryöstöön. Eihän siitä mitään seuraa, rikollispomojen sekaantuessa mukaan soppaan.

Elokuvan juoni on loppujen lopuksi simppeli, eikä sen suurempia mindblowneja ole tiedossa. Yllätyksiä tottakai ja meheviä juonenkäänteitä. Juoni ei kuitenkaan ole huono, vaan toimii todella hyvin, jättäen tilaa muillekin osa-alueille. Juoni jakautuu kahtia. Alkupuolisko, eli se noin 40 minuuttia, käytetään verkkaiseen tutustumiseen. Pääsemme toki näkemään kuskin ratissa, mutta toisin kuin elokuvan nimi antaakin ehkä ymmärtää, ei kyse ole takaa-ajo-elokuvasta. Rallikohtaukset ja peltien rytinä on jätetty vähälle, mutta silti ei voi kuin ihastella kuskin ajotaitoja. Edes sillä elokuvan jälkimmäisellä puoliskolla, jossa se kohuttu väkivalta alkaa, eivät autot lennä nurin tai räjähtele.
Jälkimmäinen puolisko siis jatkaa tietenkin edelleen alkupuoliskon juonenrakennuksella, nyt vain höystettynä muutamalla hyvin brutaalilla tappokohtauksella. K18-leiman tämä elokuva ansaitsee. Kuskista ei silti yritetä tehdä mahtavan ajajan lisäksi myös pyssysankaria. Toimintaleffasta tässä ei nimittäin ole kyse. Väkivalta on lyhyttä ja iskevää. Itseänikin hirvitti parissa kohden.
Entä se näyttelijätyö? Gosling hoitaa hommansa loistavasti vähäeleisenä ja -puheisena kuskina. Hahmon reaktioissa on tiettyä tahallista kankeutta ja viivyttelyä, mutta se kaikki katoaa hahmon päästessä ratin taakse.  Karisma vain hohkaa miehen toimninnasta ja asenteesta.
Mulligan hoitaa hommansa myös aivan nappiin, samoin Isaacs renttumaisen isäroolinsa. Cranston toimii hyvin hiukan veikeänä korjaamon pomona, mutta osaa olla hyvin myös alistua, rikollispomojen pompotettava vanhus. Perlman pitserian omistajana Ninona on hyvin perinteinen hahmo, ja myös Brooksin hahmo on hyvin onnistunut. Hän selkeästi tuntee alamaailman eikä koe välttämättä itsekään tekevänsä oikein, mutta jotkut asiat on vain tehtävä.

Visuaalisesti elokuva on upea. Sekä päivälle että yölle sijoittuvat kohtaukset on tehty niin käsittämättömän hyvin. Elokuva on jatkuvasti hyvin valoisa ja kirkas, mikä tekee siitä niin kaunista katseltavaa. Tämä onkin sujuvasti ristiriidassa väkivallan rujouden kanssa. Musiikkipuoli on myös onnistunut. Elektroninen musiikki tuppaa olemaan junnaavaa ja itseääntoistavaa, minkä takia sitä ei tule kuunneltua hirveämmin. Tässä se kuitenkin sopii täydellisesti tunnelmaan.

Loppu jättää ristiriitaisia tunteita. Minä kyllä itse pidin siitä, mutta samalla en ollut täysin varma, oliko tämä elokuva täyttänyt odotukseni. En saanut kaikkea, mitä oletin tässä olevan, mutta sen sijaan tässä oli paljon sellaista, mitä en odottanut. Miten siis suhtautua?
Katsokaa tämä kuitenkin, heti kun voitte. Ajatuksia ainakin herättää.

Vihreä Maili

 

Ohjaaja: Frank Darabont (Rita Hayworth - Avain pakoon, The Mist)

Käsikirjoittaja: Frank Darabont (alkuperäinen tarina Stephen Kingin käsialaa) 

Näyttelijät: Tom Hanks (Philadelphia, Forrest Gump, Pelastakaa sotamies Ryan, Da Vinci-koodi), Michael Clarke Duncan (Sin City, Daredevil, Armageddon) David Morse (12 Apinaa, The Rock - Paluu helvettiin, Dancer In The Dark), Bonnie Hunt (Jumanji, Villi tusina) 

Tuotantovuosi: 1999 

Nyt puhutaan kovan luokan elokuvasta.
Minä rakastan Vihreää mailia. Kaikkea siinä - sen melankolista ja todella ankeaakin kuvausta maailmasta ja elämän pitkästä tiestä. Sitä, ettei se kuitenkaan sorru turhaan synkistelyyn tai masenna katsojaansa aivan tyystin. Elokuvasta hehkuu nimittäin se samanlainen lämpö, kuin Darabontin aikaisemmassa mestariteoksessa Shawshank Redemptionissa (jonka harvinaisen typerä suomennos on jo ylempänä mainittu). Joten vaikka elokuva onkin joissain kohdin todella raadollinen, se ei ole likainen eikä ahdistava. Kyyneleitä sen sijaan saa pidätellä monessa kohdin.Kolmetuntiseksi leffaksi tämä on mielenkiintoinen ja siinä tapahtuu jatkuvasti, eikä pituutta haalita ylipitkillä, aiheettomilla keskusteluilla tai vastaavilla kohtauksilla. Elokuvalla on niin paljon kerrottavaa, että kolme tuntia on sille suotava pituus. 

Vanhuudenpäivillään ystävälleen elokuvan tarinaa kertova Paul Edgecomb (Hanks nuorempana, Dabbs Greer vanhana) toimi vanginvartijana 1930-luvun laman aikaan. Paulin työalue on vankilan E-osasto eli niin kutsuttu "Vihreä maili", jossa kuolemaantuomitut odottavat teloitushetkeään. Päivät menevät melko tavallista rataa, aina välillä saapuu uusia vankeja samaa tahtia kun edellisiä istutetaan sähkötuoliin. Paulin työkaverit ovat kaikki varsin kelpo miehiä aina isokokoisesta "Brutaali-Brutuksesta" (Morse) perheelliseen Dean Stantoniin (Billy Pepper). Ainoa joka rassaa muuten jouhevasti ajavia rattaita on nuori ja nokkava vanginvartija Percy Wetmore (Doug Hutchinson), joka mieluusti simputtaisi vankeja jos kykenisi. Vankeja on moneen junaan niin huonosti englantia puhuvasta, hyväntuulisesta Delista (Michael Jater) aina elokuvan puolivälissä kuvioihin tulevaan henkisesti tasapainottomaan "Villi-Bill" Whartoniin (Sam Rockwell). Paulin arkityötä näiden veijareiden kaitsemisessa varjostaa hyvin kivulias virtsatieinfektio ja pomon vaimo, jolla epäillään pahanlaatuista aivokasvainta. Koko kuvio mullistuu kun vankilaan tuodaan kahden lapsen raiskaamisesta ja murhaamisesta tuomittu jättiläismäinen John Coffey (Duncan), jonka lapsekas ja arka olemus ei käy yksiin itse teon kanssa. Pikkuhiljaa Paul alkaa tajuta ettei Coffey todellakaan ole mikään tavallinen tallaaja, eikä kaikkia tapahtumia voi selittää luonnollisin konstein. 

Vihreän mailin voima on siinä, että se on kaikin puolin hiottu. Joku pilkunviilaaja voi löytää tästäkin virheitä, mutta minuun tämä upposi. Juoni etenee loistavasti eikä tylsiä kohtauksia olekaan. Näyttelijät tekivät loistosuorituksia, parhaiten tietysti mieleen jäivät sadistisen ja hemmotellun Percyn hahmo ja Duncanin esittämä lapsekas jätti. Hanks vetää varsin nappisuorituksen pääosaroolissaan, eivätkä muut vartijat tai vangit jää paljoa jälkeen. Oivallista oli myös, että ainakin itse tunsin loppujen lopuksi jokaista hahmoa kohtaan jonkinasteista sympatiaa. Percykin, vaikka olikin jatkuvasti mulkvisti, ei esitetty täysin tunteettomana ja pahana hahmona (kts. sähkötuolikohtaus puolivälin paikkeilla).Hahmoihin pystyy samaistumaan ja heistä oikeasti välittää. Itse ainakin voin sanoa tunteneeni jokaisen teloituskohtauksen aikana kovan palan kurkussa. Kaikkien vankien rikosnimikkeitä ei edes kerrottu, mutta miehistä näki että he olivat katuneet tekojaan tai vastaavasti olleet olosuhteiden uhreja.
Elokuvaan liittyvä yliluonnollinen teema kasvaa loppua kohden, mutta ei kuitenkaan vie tärkeintä osaa eli hahmojen kemiaa pois.Yliluonnollisuus on pidetty samaan aikaan hyvin arvoituksellisena eikä vesitetty liialla leikkelyllä. 

Elokuvan loppu on ainoa, joka jäi jollain tavalla hankaamaan. Lopetus on toki hieno ja melkeinpä täydellinen. Silti se tuntuu hiukan irralliselta elokuvan muuhun maailmaan nähden. Eräänlaisen epäloogisuudenkin olin löytävinäni, täytyypä siis katsoa toiste tämä elokuva ja pohtia kunnolla. Itse Paulin kertoman tarinan loppu on kuitenkin elokuvahistorian kyynelalttiimpia kohtauksia. Olisin luultavasti itsekin parkunut useiden litrojen edestä, jos olisin yksin tätä katsonut.

Vihreä maili on siis yksi parhaimpia elokuvia mitä olen nähnyt, ja ehdottomasti katsomisen arvoinen. Jos koskaan saatte mahdollisuuden katsoa tätä teosta, tehkää se. En usko, että tulette katumaan.

El Mariachi

Ohjaaja: Robert Rodriguez (Desperado, Once Upon A Time In Mexico, Sin City, Planet Terror) 

Käsikirjoittaja: Robert Rodriguez 

Näyttelijät: mm. Carlos Gallardo, Consuelo Gómez, Peter Marquardt, Reynold Martinez 

Tuotantovuosi: 1992 

Robert Rodriquezin ensimmäinen pitkä elokuva oli yllätysmenestys. Huimaavan vähäisellä 7000 dollarin budjetilla kuvatun elokuvan ei pitänyt alun perin päätyä edes laajempaan markkinointiin, mutta Rodriquezille kävi melkoinen tuuri, ja leffa sai taakseen melko massiiviset markkinointivoimat. El Mariachista tuli jymymenestys ja sille tehtiin kaksi jatko-osaa, 1995 julkaistu Desperado ja 2003 ulostullut Once Upon A Time In Mexico, jotka muodostavat El Mariachin kanssa Meksiko-trilogian. Koko sarja on melkoisessa kulttimaineessa, ja nähtyäni pätkiä sarjan viimeisestä osasta päätin katsoa, mistä hommassa on kyse.  

El Mariachin päähenkilö on nimetön muusikko (Gallardo), joka vaeltaa ympäri Meksikoa tummassa puvussa ja kitarakotelo kädessään. Onneton mies etsii vain hyvää työpaikkaa, jossa viihdyttää ihmisiä musisoinnillaan. Hommaa vain ei löydy, sillä kitarasankareiden tarve alkaa olla vähissä nykyajan soitinten mahdollistaessa automaattisen musiikinpyörityksen. Mariachi-muusikko silti jatkaa sinnikkäästi työn etsimistä. 

Samoihin aikoihin vaarallinen  rikollinen, Azul (Martinez)) vapautuu vankilasta, kun hänen valkoisiin pukeutuva arkkivihollisensa Moco (Marquardt) lähettää joukkonsa tappamaan Azulin. Azul teurastaa jokaisen heistä, ja ottaa tavaramerkkinsä, kitarakotelon, mukaansa. Näin ollen samoilla seuduilla liikkuu kaksi tummiinpukeutuvaa, kitarakoteloa kantavaa miestä. Ainoa ero on se, että Mariachilla on oikeasti kitara, kun taas Azul kantaa kotelossa aseita. Azul teloittaa Mocon kätyreitä ja lähipiiriä etsiytyessään tämän luokse, ja henkiinjääneiden raportoidessa eteenpäin kitaraa kantavasta mustapukuisesta tappajasta, joutuu Mariachi mukaan hullunmyllyyn. Ei aikaakaan, kun hänen pitää itse tarttua aseeseen puolustaakseen henkikultaansa.

El Mariachissa näkyy budjetin koko - kuvanlaatu ja koko kuvaustyyli eroavat huikeasti valtavirran teoksista. Efekteihinkään ei ole ollut varaa, joten taistelukohtauksissa saadaan irtoraajojen, vaahtoavien sisuskalujen ja savuavien hylsyjen sijasta tyytyä hyvin omintakeiseen hidastustyyliin, josta ei tiedä pitäisikö sille nauraa vai taputtaa. Nopeutetut kohtaukset tuovat oman huumorinsa elokuvaan, jossa toki lentää muutenkin läppää sopivissa määrin. Sanailut ovat jouhevaa seurattavaa ja hahmojen maneerit oppii nopeasti. 

Kuvaustyyli muistuttaa jollain tavoin dokumenttielokuvien tyyliä, ja taistelukohtausten ulkopuolella voisi luulla kyseessä olevan vain jonkinlainen road movie- tyylinen dokumentti. Sitten tuleekin jo hetki kun muusikon on paettava tai tartuttava aseeseen, ja vähäiset efektit ottavat vallan. Tekijät ovat käyttäneet paljon erilaisia kikkoja korvatakseen efektien poissaoloa ja siksi taistelukohtauksissa leikitäänkin paljon kuvakulmilla ja jo mainituilla hidastuksilla ja nopeutuksilla. Vertakaan ei tosin puutu - vaikka hurme ei roiskukaan ympäri seiniä eikä aluksi verta nähdä pisaraakaan, leffan käydessä kohti loppua kauluspaidat punertuvat nopeammin ja tummemmiksi Mariachin tulittaessa ikonisella konepistoolilla. 

Vaikka elokuva onkin ollut huokea tehdä, se ei kerro mitään sen tarinallisesta laadusta. Elokuva on budjetin huomioon ottaen näyttävä ja kekseliäs, ja tarinallisesti se on hyvin suunniteltu. Hahmoja ei ole paljoa, mutta jokainen heistä on ehditty luonnehtia hyvin. Hyvin virkeää on myös se, että Mariachi itsessään ei ole teräksenkylmä, macho tappaja (kuten ilmeisesti muissa osissa?) vaan hiukan lapsekas kitarasankari, joka joutuu tahtomattaan kahden rikollisen väliin. Hahmo on hyvin inhimillinen ja luo siksi elokuvaan yhden suuren väripilkun. En ole nähnyt vielä muita osia, enkä siis tiedä, millainen Antonio Banderan versio Mariachista on, mutta itse pidin Gallardon roolista. 

Azul ei ole kuvattu myöskään säälimättömänä lahtauskoneena, vaan loppupuolella hänestäkin saadaan irti mukavia mausteita. Oikeastaan koko leffan ainoa "paha" hahmo Moco on kyllä melko mustavalkoisesti julma, mutta hahmo on kuitenkin todella hyvä ja Marquardt osaa näytellä röyhkeää ja julmaa rikollispomoa hyvin. Elokuvan keskeinen naishahmo Domino (Gómez) on myös onnistuttu saamaan hyvin eläväksi hahmoksi. 

Elokuva on hyvin originelli, ja oli ilahduttavaa ettei se ollutkaan täysin mitä odotin. Väkivaltaa ja toimintaa ei pitkitetty minuuttitolkulla, kuten monissa muissa tämänkaltaisissa leffoissa. Plussapisteitä myös Mariachin unikohtauksista, jotka toivat psykedeelisen mausteen elokuvaan. 

Voisin henkilökohtaisesti ilahtua jos näkisin tästä uusintaversion, kunhan kuvaustyyli osattaisiin pitää samana eikä elokuvan taistelukohtausten tyyliin paneuduttaisi hirveästi. Elokuvassa on nimittäin annettu katsojalle hyvin tilaa hengittää räiskinnän välissä. 

Suosittelen ehdottomasti ainakin kokeilemaan, jos sietää halvahkon kuvaustyylin, satunnaisen verenroiskeen ja kitaramusiikin! Tutustun ehdottomasti tämän jälkeen Rodriquezin muihin töihin.