Drive

Ohjaaja: Nicolas Winding Refn (Pusher, Valhalla Rising, Only God Forgives) 
Käsikirjoitus: Hossein Amini
Näyttelijät: Ryan Gosling (The Notebook, Blue Valentine, Vallan kääntöpuoli, Only God Forgives), Carey Mulligan (Shame, Ole luonani aina), Bryan Cranston (Breaking Bad), Ron Perlman (Hellboy), Albert Brooks (Taksikuski) 
Tuotantovuosi: 2011

Drive on jotain hyvin hämmentävää. Osa minusta haluaisi todeta tämän elokuvan olleen pettymys, mutta pidempään haudottuani tajuan pitäneeni tästä hyvin paljon. En tiedä, uskallanko edes lukea alkuperäisteosta (James Sallisin Kylmä kyyti), kun olen nähnyt tämän. Mieleen tämä ainakin jää, jos ei muuta.
Mielipiteitä jakanut Drive on ollut kriitikoiden keskuudessa pääosin arvostettu. Jotkut taasen eivät voi sietää elokuvaa. Minä itse, noh, saan (hyvässä mielessä) kylmiä väreitä jo alkutekstien aikana, joten voitte varmasti arvata, kumpaan ryhmään kuulun.

Driven päähenkilö on nimettömäksi jäävä mies (Gosling) joka toimii ajokohtauksiin erikoistuneena stuntmiehenä. Työtoverinsa Shannonin (Cranston) korjaamolla myös häärivä kuski on erikoislaatuinen ajaja, eikä siis ole yllättävää, missä hän lahjojaan hyödyntää. Öisin mies on nimittäin pakoautojen kuski, joka poimii sovittuun aikaan sovitusta paikasta asiakkaansa kyytiin ja ajaa heidät pakoon poliiseilta. Hän on asettanut tiukat säännöt: vain viisi minuuttia aikaa, sen ulkopuolella kyytiläiset ovat omillaan. Kuski ei myöskään suostu kantamaan asetta tai osallistumaan ryöstöön.
Juoni lähtee rakentumaan, kun kuski tutustuu paremmin naapurissaan asuvaan Ireneen (Mulligan) ja hänen poikaansa Benicioon (Kaden Leos). Kuski kiinnostuu Irenestä ja saa vastakaikuakin, mutta pian Irenen aviomies, Standard (Oscar Isaacs) palaa vankilasta perheensä pariin. Standard joutuukin pian vaikeuksiin, hänellä on nimittäin paljon velkaa hyvin vaarallisille ihmisille. Kuullessaan kuskin taidoista Standard pyytää tämän avukseen ryöstöön. Eihän siitä mitään seuraa, rikollispomojen sekaantuessa mukaan soppaan.

Elokuvan juoni on loppujen lopuksi simppeli, eikä sen suurempia mindblowneja ole tiedossa. Yllätyksiä tottakai ja meheviä juonenkäänteitä. Juoni ei kuitenkaan ole huono, vaan toimii todella hyvin, jättäen tilaa muillekin osa-alueille. Juoni jakautuu kahtia. Alkupuolisko, eli se noin 40 minuuttia, käytetään verkkaiseen tutustumiseen. Pääsemme toki näkemään kuskin ratissa, mutta toisin kuin elokuvan nimi antaakin ehkä ymmärtää, ei kyse ole takaa-ajo-elokuvasta. Rallikohtaukset ja peltien rytinä on jätetty vähälle, mutta silti ei voi kuin ihastella kuskin ajotaitoja. Edes sillä elokuvan jälkimmäisellä puoliskolla, jossa se kohuttu väkivalta alkaa, eivät autot lennä nurin tai räjähtele.
Jälkimmäinen puolisko siis jatkaa tietenkin edelleen alkupuoliskon juonenrakennuksella, nyt vain höystettynä muutamalla hyvin brutaalilla tappokohtauksella. K18-leiman tämä elokuva ansaitsee. Kuskista ei silti yritetä tehdä mahtavan ajajan lisäksi myös pyssysankaria. Toimintaleffasta tässä ei nimittäin ole kyse. Väkivalta on lyhyttä ja iskevää. Itseänikin hirvitti parissa kohden.
Entä se näyttelijätyö? Gosling hoitaa hommansa loistavasti vähäeleisenä ja -puheisena kuskina. Hahmon reaktioissa on tiettyä tahallista kankeutta ja viivyttelyä, mutta se kaikki katoaa hahmon päästessä ratin taakse.  Karisma vain hohkaa miehen toimninnasta ja asenteesta.
Mulligan hoitaa hommansa myös aivan nappiin, samoin Isaacs renttumaisen isäroolinsa. Cranston toimii hyvin hiukan veikeänä korjaamon pomona, mutta osaa olla hyvin myös alistua, rikollispomojen pompotettava vanhus. Perlman pitserian omistajana Ninona on hyvin perinteinen hahmo, ja myös Brooksin hahmo on hyvin onnistunut. Hän selkeästi tuntee alamaailman eikä koe välttämättä itsekään tekevänsä oikein, mutta jotkut asiat on vain tehtävä.

Visuaalisesti elokuva on upea. Sekä päivälle että yölle sijoittuvat kohtaukset on tehty niin käsittämättömän hyvin. Elokuva on jatkuvasti hyvin valoisa ja kirkas, mikä tekee siitä niin kaunista katseltavaa. Tämä onkin sujuvasti ristiriidassa väkivallan rujouden kanssa. Musiikkipuoli on myös onnistunut. Elektroninen musiikki tuppaa olemaan junnaavaa ja itseääntoistavaa, minkä takia sitä ei tule kuunneltua hirveämmin. Tässä se kuitenkin sopii täydellisesti tunnelmaan.

Loppu jättää ristiriitaisia tunteita. Minä kyllä itse pidin siitä, mutta samalla en ollut täysin varma, oliko tämä elokuva täyttänyt odotukseni. En saanut kaikkea, mitä oletin tässä olevan, mutta sen sijaan tässä oli paljon sellaista, mitä en odottanut. Miten siis suhtautua?
Katsokaa tämä kuitenkin, heti kun voitte. Ajatuksia ainakin herättää.